Fiiliksiä

Heipähei

Mä kirjotan yleensä positiivisiata ja ainakin suurimmaksi osaksi iloisista aiheista. Tai ainakin mä pyrin siihen. Rakastan sitä, jos saan aikaan pienimmänkin valopilkun jonkun päivään. Pyrin saamaan niitä aikaan myös itelleni, ja monesti mä onnistunkin. Tiiän mitkä on sellasia asioita mitkä saa mut hyvälle tuulelle, ja käännyn yleensä nukkejen puoleen aina kun ahdistaa liikaa. Se näkyy ulospäin positiivisena asiana, oon aktiivinen ja pyrin antamaan mahdollisimman paljon tukea kaikille muille tässä yhteisössä, mutta siinä on taustalla niin paljon muutakin kun mun rakkaus tälle harrastukselle. 

Aktiivisuus nukkejen kanssa ei oo kuitenkaan ainoastaan negatiivisista fiiliksistä palava, oon aktiivinen myös sillon kun mulla on hyvä fiilis. 

•

Lilla Calpurnia Bell - Kellokuvajainen

Rakastan niin kovasti. Ihanaa, tiputella teetä pieninä pisaroina suloisiin kuppeihin kiharaisine kukkakuvioineen. Kastella kieloja ja kelloja, katsella niiden kaunista kasvua. Kaikki on niin kaunista, kaikki on niin kamalan kaunista.

Kaikki kalmasta nousseet ja sinne uppoavat. Kaikki ne iljettävät otukset, jotka niin vaivalloisesti matelevat maan pinnalla enää hädin tuskin hengittäen. Kaikki ne ovat niin kauniita, kaikki ne ovat niin rakkaita.  

Kuppini on pieni ja suloinen, kaadan vettä teekukan päälle ja katselen kuinka se avautuu. Nostan pyöreän kukkakipon käsiini ja kannan sen kanssani ompelupöydän ääreen. Nostan esiin lehtiön ja selaan lukemattomien röyhelöiden ja rusettien ohi. Pysähdyn viimeiselle sivulle, nostan ompelukoneen esiin ja alan ommella onnea olkaimiin.

•

Tiedän että puhun paljon siitä, miten mä olen neuroepätyyppinen, ja miten autismi vaikuttaa mun jokapäiväiseen elämään, mutta sillä on tässäkin asiassa iso osuus. 

Aloin selvittelemään tätä asiaa ensimmäisen kerran itsekseni 15-vuotiaana, diagnoosin sain vasta kun olin jo täyttänyt 17. Se on tosi myöhään. Olin elänyt 17 vuotta mun elämästäni tietämättä mikä on se asia joka ajaa ihmisiä pois mun luota, mikä on se epämiellyttävä osuus mussa mitä ihmiset ei halua kohdata. 

Se on saanut mut pelkäämään. Ihan kaikkea. Pelkään ihmissuhteita, mun ystäviä, miten mut otetaan vastaan, ymmärtääkö kukaan oikeasti aidosti. Mulla on liian monta kokemusta siitä, miten neurotyyppinen henkilö ei ymmärrä miksi mä olen tällainen, vaikka kuinka selittelisin. Mä en edes koe itseäni lähtökohtaisesti kovin erilaiseksi muista, muut saa sen tunteen aikaan.

On paljon sellasia asioita mitä mä en ymmärrä tai osaa. Ja ne on myös sellasia asioita mistä vetäydyn ja missä suurimman osan ajasta en edes yritä koska tiiän, ettei kukaan pysty kuitenkaan täysin ymmärtämään jos ei käy asioita samalla tavalla läpi. Kaikki tuntuu aina niin älyttömän hektiseltä, enkä mä meinaa pysyä millään mukana. Kaikki liikuu ja muuttuu niin nopealla tahdilla, enkä mä pysty käsittelemään asioita niin nopeasti.

Tää on yks syy sille miks nukkeilu ja nuket on mulle niin rakkaita. Mä oon täysin kontrollissa, mä päätän mitä ja milloin. Voin ottaa niin hitaasti kun tarttee.

•

Maanantai oli pelkkää valitusta ja vaikerointia. Turhaa taakkaa ja saatanallista saamattomuutta. Vaaleanpunainen pilvi pelkkää pelkoa. Hänen vaaleat loputtoman pitkät kiharansa koskettivat maata. Ne roikkuivat saparoilla kauniisti ruseteilla ja rakkaudella sidottuna tytön sivuilla. Nekään eivät ole oman kätensä tuotosta. Nekin ovat jonkin muun. Jonkin muun kuin Maanantain, jonkin muun kun hänen. Hänestä ei ole siihen, ei siihen ei tähän eikä tuohon. Mikään ei ole mahdollista, millekään ei ole mahdollisuutta, ei mikään voi olla kun mitään ei hänelle anneta. Pieni pilvi pelkkää tuskaa.

Maanantai tuntee tutun tunteen kasvavan syvällä sisällään. Se tuntuu niskassa ja laskeutuu käsiin. Tyttö jännittyy, poskille valuu kyyneleitä. Tunne leviää eikä sitä saa kiinni. 

Maanantai halusi huutaa. Itkeä ja potkia seiniä, hajottaa ja repiä hiuksensa. Se ei lopu, sitä ei voi lopettaa. Hän tiesi ettei pitäisi, hän tiesi ettei se ollut sopivaa, ettei saisi. Tunne poraa itseään kalloon ja siitä läpi, se kasvoi ja kasvoi, siitä tuli äänekkäämpi ja äänekkäämpi. Se tuntui kuivalta ja kutiavalta. Neuloja upposi korviin ja ne tekivät tiensä sisään, kodin kalloon. Ja niistä kuului kamala ääni.

•

Oon erityisesti viimeaikoina kamppaillut paljon ihmissuhteisiin liittyvän pelon kanssa. Pyrin pysymään kaukana kaikesta tunteellisesta ja intensiivisestä, tai sellasesta minkä tiiän olevan intensiivistä mulle, mutta mä silti kaipaan ja haluan niitä asioita. Oon tosi tunteellinen, maailman suurin toivoton romantikko ja uneksia, mutta kun mun pitäis oikeasti kohdata näitä asiota mä hajoan ihan täysin. Mä en oo ikinä kestänyt sellasia asioita. Oon käynyt läpi miljoonat break-downit ja huutoitkut pienimmistäkin mistä tahansa näihin asioihin liittyvistä jutuista. Tää on sellanen asia mitä mä voin oppia kontrolloimaan, mutten pysty muuttamaan. Ja se pelottaa mua ihan tuhottoman paljon, pystyykö kukaan oikeesti ymmärtämään mua tän asian suhteen tarpeeks pystyäkseen hyväksymään ja elämään sen kanssa.

Tää pelko on noussut pintaan tosi vahvasti viimesen puolen vuoden aikana. Oon pyrkinyt toimimaan niin kuin haluaisin ihan kuin sitä pelkoa ei olisikaan, mutta en pysty päästää irti siitä.

•

I can't say your name, I have to alter it to make fit.
I can't look into your eyes, I can't bear to feel you.
I need to alter you to be milder, less suffocating and light enough.
I love your touch, I love your words and i love your feel, but I cannot stand it.
It prickles my skin and pinches, it feels like choking and everything everywhere at once.
I want to have you as you, but I will choke.
I want to have you but I will pop and tear my seams.
I want to have you, but I don't know if You can handle it.

•

Ihan kaikki tää pelko vuotaa myös mun 'luomistyöhön'. En lähes ikinä julkaise mun tekstejä tai tarinoita, julkaisen vaan sellaisen tuotannon minkä tiedän olevan hyväksyttävää. Mä oon aina ollut tosi kiinnostunut kaikesta raa'asta ja dramaattisesta. Kaikesta tosi iljettävästä ja oksettavasta. En niin että saisin niistä asioista mielihyvää, vaan koska äärimmäisyydet on musta älyttömän mielenkiintoisia. Mun tarinat sisältää paljon epämiellyttäviä ja oksettavia asioita ja teemoja. Mä en (sanomattakin selvästi) nauti näistä asioista, mutta rakastan kirjottaa niistä ja yrittää päästä hahmojen ajatusmaailmaan sisään, miten iljettävä tahansa se olisi. Pelkään että musta maalautuu väärä kuva sen perusteella minkälaista mun ulosanti on. 

Tää pelko johtuu siis siitä, miten mua ei olla menneisyydessä ymmärretty. Tiedän että mun ajatusmaailma ei ole selkein ja sen voi ymmärtää väärin helposti. Siksi mä en anna näiden asioiden olla julkisia. Vaikka mä itse pystyn ymmärtämään hyvinkin laajan skaalan ajatusmaailmoita, syitä niiden takana ja niihin johtaneita prosesseja (en tarkota sitä että hyväksyisin kaiken mitä ymmärrän), mä olen huomannut että suurin osa ihmisistä ei kykene siihen ehkä juuri siks ettei siihen kaikilla oo niin suurta mielenkiintoa. Siksi mä pelkään, ja siksi että mä en vastapainoksi itse osaa lukea muita. 

•

Sisar, rakas

Nuori nainen marssii jyrkästi eteenpäin. Hänen kasvonsa ovat ilmeettömät, mutta silmänsä puhkuvat käsittämätöntä raivoa. Ne ovat syvästi tummuneet, pikimustat, mutta kiiluvat kirkkaana violettina päivänvalossa. Nainen pysähtyy toisen eteen ja katsoo tätä tiiviisti. Isku kaikuu, kun nainen lyö toista poskelle.

“Mikä sinua vaivaa? Oletko järjiltäsi? Miksi myötäilet heitä?” hän huutaa. 

“En tiedä mistä puhut”, vastaa toinen, yksikään lihas värähtämättä.

Violetti nainen ei liiku.

Kuulustelluksi joutuneen huulille kapuaa ilkikurinen hymy. “En ole tehnyt mitään. Kunhan katselin ympärilleni. Sitä paitsi, mitä se sinua liikuttaa? En työskentele sinulle, Vienna.” Hänen äänensä on vakaa, varma kuin peruskallio. Nainen nousee ja heilauttaa pitkät ruskeat hiuksensa selälleen. “Rakas, älä vaivaa turhaan päätäsi”, hän huikkaa kävellessään pois hymyillen.

Violetti nainen tuntuu nyt räjähtävän minä hetkenä hyvänsä. Hän nostaa vanhan kirjan viereiseltä pöydältä ja iskee sen maahan. Hän pyyhkäisee raivoissaan pöydän tyhjäksi kynttilänjaloista ja kirjoista, pienistä arvoesineistä. Metalli ja paperi kilisee ja kolahtelee lattiaan, kova ääni kaikuu käytävää pitkin. Kauempana ruskea nainen ei hätkähdäkkään, ei hän muutakaan odottanut. Hän hymähtää hymyillen. Ei ivallisesti eikä hämmästellen, ainoastaan hymyilläkseen.

•

Oon siis luonut itelleni sellasen sulosen pienen tilan missä mä en voi riskeerata tulla väärinymmärrtyks tai satutetuks. Yritän pitää mun tunnemaailman vain itelläni, koska oon uskotellut itelleni ettei kukaan halua ymmärtää sitä. Mun on tosi vaikea uskoa että kukaan haluais, kun tiedän itekkin miten vaikea mä osaan tahattomasti olla.

Ja kun joku ymmärtää, tai yrittää ymmärtää, mun olo muuttuu monesti vaikeaks. Arvostan sitä ihan todella ja oon loputtoman kiitollinen niille ihmisille jotka on oikeasti yrittänyt mun kanssa ja antanut mulle aikaa. Mulla on elämässä onneks sellasia ihmisiä jotka yrittää ymmärtää, jotka ei painosta ja jotka yrittää tukea. Jotkut mun tärkeimmät ihmissuhteet on mulle edelleen kaikista vaikeimpia ja uuvuttavampia, mutta mä en ikinä vaihtais niitä mihinkään. Mä haluan panostaa niihin ihan täysillä ja pyrkiä näyttämään miten tärkeitä ne suhteet mulle on. Mutta se herättää mussa silti uutta pelkoa. Enkä mä oo vielä saanut selville sen juurta.

Myös some vaikuttaa huimasti mun fiiliksiin tästä harrastuksesta, niinkuin varmasti suurimmalle osalle se tekee. Pidän omaa tuotantoa ja ideoita jotenkin erityisen ala-arvoisena. Ihan joka asiassa. Kirjoituksessa, kuvaamisessa, muussa taiteessa, kaikki mitä mä ite teen tuntuu naurettavalta. Oon aina ollut tosi riippuvainen muiden mielipiteistä mitä tulee mun tuotoksiin. Oon vast ihan lähivuosina ottanut sen oikeesti työn alle ja alkanut aktiivisesti pyrkimään siihen, etten antais muitten vaikuttaa nimenomaan negatiivisesti mun fiiliksiin mun työstä. Mä rakastan luomista enemmän kuin mitään, ja se tuo mulle ihan tuhottomasti turvaa ja onnea. Oon tosi harmissani siitä, miten paljon mun fiiliksiä on vienyt alas kaikki, mikä ei oikeasti liity mun työhön. 

Some ei oo tietenkään ainoa asia mikä vaikuttaa näihin fiiliksiin, mutta se on kuitenkin aika iso osa. Some on saanut mut tuntemaan että oisin pahasti jäljessä, joka asiassa.

Myös mun teinivuodet, ja ehkä tarkemmin esiteinivuodet vaikutti tosi isosti siihen, millaseks mun oma kuva itestäni näitten asioitten saralta muovaantui. 

Autistisena lapsena/esiteininä mun mielenkiinnon kohteet oli tosi rajottuneita, tottakai. Mä en ymmärtänyt mitään sosiaalisia kirjoittamattomia sääntöjä, en tajunnut miten ja miksi kaikki yhtäkkiä muuttui niin paljon. Mulle tuli tosi taakse jäänyt olo, enkä oo ikinä sen jälkeen pystynyt tuntee oloani saman tasoiseks kun muut mun ikäset. Musta tuntuu tosi lapselliselta. Oon osittain myös ottanut sen ihan tietoisesti osaks mun esilletuontia, en yritäkkään vaikuttaa fiksulta tai aikuismaiselta. Tuon esille mun lapsellisuuden ja oudot piirteet ennen kuin kukaan muu pystyy mainitsemaan niistä mitään ennen mua. Aivan sama kuinka paljon mulle sanotaan että oon fiksu, taitava, luova, ihan mitä vaan, musta tuntuu aina tyhmältä, vaikka kuinka arvostankin kaikkea tukea. 

Enkä mä tiiä miten mä pystyisin muuttaman tätä, mutta yritän uskoa.

•

Ruskea nainen oli sekaisin, päästään viallinen. Kuitenkaan, hän ei vihannut sitä. Nainen nautti hulluuden kieroista kierteistä ja kirotuista karikoista. Miksi hän vihaisi, olihan tämä täysin vapaaehtoista. Ainoa tapa, lisäksi se teki hänestä muita paremman, tottakai.

Violetti nainen taas, violetti nainen velloin purppuraisissa aallokoissaan ja huusi. Hän piteli päätään ja kiskoi liiloja kutrejaan. Hiuksensa jo syntymästä osin harmaantuneet. Hänkään ei pistänyt pahakseen. Olihan hän sentään voittamaton, ainoa oikea ja majesteettinen kuin maassa mädäntyvä haukka. Nainen syyhyää mätää, ja hänen olemuksensa on kuin itsensä tuhonnut jyrsijä. Nainen uhkuu oksetusta ja pahaa, koska sitä hän on.

•

Mä mietin tosi kauan tän tekstin julkaisua.

Aattelin, ja osittain vieläkin aattelen, että näillä asioilla ei ole mitään tilaa mun blogissa, missä kaiken pitäis olla positiivista ja pilvillä tanssimista. Toisaalta taas tää on ainoa tila missä pystyn ilmaista mitään tällasta. Tiiän kuitenkin myös että täällä on sellasta porukkaa joka on käynyt läpi samanlaisia asioita. Mitä enemmän luin tätä läpi, sitä enemmän aloin aatella että ehkä jos julkaisen tän tänne, joku voi lukea tän ja kokea jonkinlaista turvaa tai jonkinlaista vertaistukea. Arvostan kans kauheesti rehellistä avoimuutta, joten olis aika hassua kieltää se iteltäni.

Liitin tähän pitkän harkinnan jälkeen myös pätkiä mun omista teksteistä. Oon puhunut kauan siitä miten mä haluaisin julkaista niitä, mutten oo uskaltanut. Nää tekstit on mulle tosi rakkaita ja pelkään hurjasti että ne otettais vastaan huonosti, mutta aattelin kuitenkin että ehkä tää ois just sopiva postaus julkasta niitä ekaa kertaa.

Tän julkaseminen tuntuu edelleen jotenkin naurettavalta ja humionkipeältä vaikka tiiän että se syy tähän on tasan saada näitä asioita ulos jonnekkin jotenkin :D Joten kiitos huimasti kaikille jotka tän luki, tuntuu helpottavalta saada tätä asiaa vähän purettua.

-

Kiitos kun luit, nähdään <3

Suruvuokkoja/Melo